Esitelmä on yksi yleisimmistä vertaisoppimisen metodeista, jota käytetään oppilaitoksissa varsin yleisesti aina alakoulusta korkeakouluihin asti. Esitelmällä tarkoitetaan yleisimmin suullista esitystä, johon liittyy usein jonkinlainen kirjoitettuun muotoon saatettu dokumentti tai esimerkiksi diaesitys. Ideana on se, että opiskelijat työstävät oppimisen tueksi presentaation valitsemastaan aiheesta, jonka he myöhemmin esittelevät muille opiskelijoille usein konkreettisesti luokkatilan edessä.
Esitelmissä voi hyödyntää useanlaisia erilaisia apumateriaaleja, kuten yleisölle jaettavaa monistetta tai oheiskirjallisuutta, tietokoneelta heijastettua diaesitystä, liitu- tai tussitaulua tai vaikkapa ihan paperia tai muistilappua, jolta esitys luetaan. Opetuksen tavoitteista riippuen toisinaan yleisölle on tarpeen lähettää jo ennalta tietoa siitä, mitä esitelmä tulee sisältämään. Mikäli etukäteistietoa on, on yleisön mahdollista keskittyä sisällön ohella paremmin myös esittämisen tapaan ja sen onnistumisen arviointiin. Sen sijaan, jos yleisö ei etukäteen tiedä, mitä esitelmä käsittelee, on kyseessä enemmänkin oppimistilanne, jossa yleisö aktiivisesti kuuntelemalla ja osallistumalla oppii esitelmän valmistelleilta henkilöiltä mahdollisesti jotakin uutta. Samoin esitelmän laatijat oppivat aiheestaan käyttämällä esitelmänsä tekoon resursseja ja aikaa sekä perehtymällä aiheeseensa. Oppimistilanteessa kuullaan yleensä useampia esitelmiä, joihin kukin on osaltaan osallistunut, joten kaikki opiskelijat toimivat molemmissa rooleissa sekä esittelijänä että kuuntelijana.
Hyvän esitelmän tuntomerkkejä ovat muun muassa seuraavanlaiset asiat:
- Esitelmä alkaa lupaavasti: esitelmän alussa on jokin koukku, esimerkiksi kysymys tai provosoiva väite, jolla yleisön huomio kiinnitetään täysimääräisesti esitykseen.
- Esitelmään on valmistauduttu huolellisesti: esitelmän pitäjä on perehtynyt hyvin aiheeseensa, tietää tavoitteensa ja muistaa lunttaamattakin pääkohdat esityksestään.
- Esitelmä on johdonmukainen: yleisön on helppo seurata esitelmän etenemistä, ja esitelmöitsijä tarpeen tullen selostaa etukäteen, mitä aikoo seuraavaksi kertoa.
- Esitelmän jakama tieto on todenperäistä: luonnollisesti esityksen sisällön tulee olla totuudenmukaista ja hyvin argumentoitua, myös lähteet pitää kertoa.
- Esitelmän kohdeyleisö on huomioitu: esitelmän kieli on yleistajuista ja erityistermit selitetään yleisölle, jollei voida aukottomasti odottaa, että kaikki tietävät, mistä puhutaan.
- Esitelmää tukeva materiaali on relevanttia: tukimateriaalia esim. diaesitystä ei käytetä vain tavan vuoksi, vaan sen pitää todella antaa jotakin lisää esitelmään pelkän puheen ohelle.
- Esitelmä on kuulijaystävällinen: esitelmöitsijä puhuu riittävän hitaasti, kuuluvasti ja selkeästi, jotta yleisön on miellyttävää kuunnella ja seurata esitystä.
- Esitelmä pysyy annetuissa aikarajoissa: esitelmän pitäjä huomioi ajan kulun ja osaa ajoittaa esityksensä oikeisiin raameihin.
- Esitelmän pitäjä kommunikoi yleisön kanssa: katsekontakti, hallitut eleet, välikysymyksien kysyminen sekä keskeytyksiin valmistautuminen ovat hyvän esitelmöitsijän tuntomerkkejä.
- Esitelmä päättyy kiitoksiin: esitys on kohteliasta lopettaa osoittamalla selkeästi tilanteen päättyminen ja kiittämällä yleisöä.
Epäonnistuneen esitelmän tuntomerkkejä ovat puolestaan muun muassa seuraavat asiat:
- Esitelmä alkaa kenenkään huomaamatta: yleisön huomio on saatava ennen puhumiseen ryhtymistä.
- Esitelmää ei ole valmisteltu riittävästi: laiskuus, suunnittelemattomuus tai esitelmän viime hetkessä kokoon kursiminen harvoin tuottavat hyviä esitelmiä.
- Esitelmä on rakenteeltaan sekava: kärsimättömyys ja pomppiminen aiheesta toiseen suunnittelematta ei ole avain onneen, eikä yleisö kiitä epäselvää puhujaa.
- Esitelmän jakama tieto on vajavaista: jos esitelmän tieto on vaillinaista, viimeistelemätöntä tai jopa virheellistä, esitelmää ei voida pitää kovin menestyksekkäänä.
- Esitelmän kohdeyleisöä ei ole ajateltu: mikäli esitelmän kuulijoita ei ole otettu huomioon, ei huomiota voi odottaa heiltäkään.
- Esitelmää tukeva materiaali on huonoa: oheismateriaalia kannattaa käyttää vain jos se tuo esitykseen jotain lisää, etenkin paperilta tai dioilta suoraan lukeminen on varmin tie turmioon.
- Esitelmän pitäjä ei osaa puhua: jos puhuja mumisee hiljaa itsekseen, kiekuu, kälättää tai unohtaa puhua mitään, ollaan pulassa.
- Esitelmän ajoitus on pielessä: yleisön mielenkiinto on menetetty, jos puhuja papattaa kiireessä liian nopeasti tai vastaavasti etenee niin verkkaisesti, että kaikki nukahtavat.
- Esitelmän pitäjä ei ota kontaktia yleisöön: kengänkärkiään tuijotteleva, mustekynäänsä naksutteleva ja omiin oloihinsa vetäytyvä esitelmöitsijä ei varsinaisesti villitse kuulijoita.
- Esitelmä päättyy äkkiarvaamatta: jos esitelmän pitäjä ei kiitä yleisöään ja osoita siten lopettaneensa asian, on yleisön vaikea tietää pelkästä mykistymisestä, loppuiko esitys jo.
Parhaimmillaan onnistunut esitelmä voi olla hyvinkin hedelmällinen ja opettavainen kokemus niin esitelmöitsijälle itselleen kuin yleisölle. Liki jokaisella peruskoulun käyneellä lienee kokemusta niin onnistuneista esitelmistä, kuin sellaisistakin esitelmistä, joissa olisi voinut olla parantamisen varaa. Hyväksi esitelmän pitäjäksi harva oppii luonnostaan, joten tietoisella harjoittelemisella ja esimerkiksi puheviestinnän opiskelulla voi olla suotuisia vaikutuksia kehitykseen. Usein ongelmat esitelmän pitämisessä liittyvät olennaisesti esiintymisen pelkoon ja siihen epätavalliseen tilanteeseen, että esitys tulee pitää luokkatilan edessä muiden uteliaiden tai jopa arvostelevien katseiden alla. Siksi opetustilanteen ohjaajan olisi hyvä kiinnittää huomiota ryhmähengen myönteisyyteen sekä osoittaa myös omalla toiminnallaan tukevansa tilannetta jännittävää opiskelijaa.
Esitelmästä tekee erinomaisen oppimismetodin muun muassa se, että se on hyvin monipuolisesti sovellettavissa melkeinpä mihin tahansa kuviteltavaan asiaan. Esitelmän avulla voidaan oppia ja opiskella ihan konkreettisesti käytännön sovellusaloja, akateemisesti teoriaa tai miksei jopa erittäin kovan tason tiedettä. Esitelmän teko ja pito on menetelmänä laajasti käytössä niin koulumaailmassa kuin työelämässäkin, joten ei ole aivan yhdentekevää, miten kyseiseen vertaisoppimisen lajiin suhtautuu.
Esitelmät ovat esiintymiskammoisille vaikeita. Jännittäminen voi aiheuttaa kovia paineita jo monta päivää ennen esitystä ja itse esitystilanteessa jännitys voi olla niin kova, etteivät kuuntelijat saa aiheesta mitään irti. Esitelmien pitämistä pienryhmissä ei aina koeta niin pahana kuin isolle ryhmälle luokan edestä pidettäviä esitelmiä.
Esiintymisjännitys on kuitenkin verrattain yleistä. Sen oireita ovat esimerkiksi sydämen sykkeen tihentyminen, äänen väriseminen, hikoilu, käsien vapina, kasvojen kuumotus ja "perhoset vatsassa". Lisäksi jännittäjä alkaa usein epäillä omia kykyjään tai tekemäänsä esitelmää. Esityksen aikana saattaa olla keskittymisvaikeuksia ja tulla unohduksia. Esiintymisjännitys on siis varsin kokonaisvaltaista. Myös toisten suhtautumisella on suuri merkitys siihen, miten voimakkaasti jännittäjä kokee tilanteensa.
Esiintymisjännitykseen on olemassa onneksi myös apuja: Kaikki jännittävät ainakin jonkin verran, toiset ovat vain parempia peittämään oireensa. Oireita voi oppia sietämään, kun tunnistaa omat tapansa jännittää. Voimakkaaseen esiintymisen pelkoon ja esiintymisjännitykseen voi hakea tarvittaessa apua esimerkiksi YTHS:ltä.